Toukokuun pohdinta 2013 - Ilosta suruun

Hilkka Rosholmin toukokuun pohdinta 2013

ILOSTA SURUUN

Pienen ihmisen alkutaival on enimmäkseen aika hiljaista kasvua. Vauva osaa kyllä olla äänekäskin. Iso itku tai parahdus on ainoa tapa ilmaista tarpeistaan. Vanhemmat voivat joskus huolestua, mikä oikein voi olla vikana kun kaiken pitäisi olla hyvin. Enemmän kuitenkin on ilon päiviä kuin huolta terveen vauvan kasvaessa. Tarpeet yksilöityvät jo aika varhaisessa vaiheessa niin että ainakin äiti ymmärtää niin naurun aiheuttajan kuin itkun syyn. Kommunikointi on sujuvaa ennen kuin lapsi oppii puhumaan. Vauva kasvaa ihan huimaa vauhtia pieneen itsenäiseen ihmiseen. Minulla on ollut mummuna ilo seurata asiaa läheltä.

Sitten tulee elämään vauhti. Nautin suunnattomasti katsellessani kuinka kasvava lapsi elää täysillä tätä elämää ja on joka hetkessä kiinni koko pienellä olemuksellaan. Lapset osaavat kyllä nauttia ja iloita omista taidoistaan aidosti ja riemukkaasti. Kiukustuminen, suutahtaminen ja liikkumisen kolhut tuottavat itkua vain vähäksi aikaa. Taidot kasvavat suurin harppauksin. Minäkin olen saanut jo monta esitystä uusista taidoista. Mielenkiinnolla jään aina odottamaan seuraavaa tapaamistamme. Puheen myötä ilon hetket varmasti saavat syvemmän ulottuvuuden kohdatessamme. Tämä pieni ystäväni alkaa kertomaan kokemuksistaan. Muistin lisääntyessä syntyy myös vähitellen oivallus millaisista asioista tulee kolhuja, vaikka jotkut asiat tuntuvat kyllä varmasti vaikeilta oppia. Harkintakyky kuitenkin kasvaa ja lapsi tulee myös tietoiseksi valinnan vapaudestaan. Tämän asian ohjaaminen ihan pienestä lapsesta alkaen oikeaan suuntaan on vanhempien vastuulla ja aiheuttaa varmasti huoltakin. Kuitenkin enemmän iloa kuin surua lapsi tuottaa vanhemmilleen kasvaessaan.

Nuoruuden myötä alkaa toisenlainenkin kasvu. Henkinen asioiden hallinta kaikin tavoin on elämässä aina läsnä. Hyvin nuorena minäkin tunsin ensimmäiset kasvukipuni. Silloin lapset saivat olla lapsia kouluikään asti, mutta koulun alun jälkeen piti osata huolehtia monesta asiasta. Virheitä tekemällä varmaan moni muukin on oppinut löytämään paikkansa kulloisessakin ympäristössä erilaisten ihmisten kanssa. Muistan monet harmin kyyneleet, osa johtui itsestäni ja osa oli muiden aiheuttamia. Jälkikäteen niitä tilanteita aina puin mielessäni. Muistan myös oivaltamisen iloja sekä yksin ollessa ja kaverien kesken. Tulevaisuutta ajattelin aina toiveikkaana, vaikka en varmaan aina iloa odottaen. Murrosiässä kaikilla on jonkinasteista protestointia, omia ajatuksiani en itse siihen aikaan kovin räväkästi tuonut esille. Nykyään ilmeisesti asiasta puhutaan avoimemmin ja nuorten annetaan myös osoittaa protestinsa äänekkäämmin jopa koulussa. En usko, että itselleni tuosta ajasta kovinkaan paljon traumoja jäi. Tähän yhteiskuntaan ja sen sääntöihin on kuitenkin opittava tyytymään ja niiden mukaan elämään.

Aikuisuudessa kasvukivut jatkuivat minulla niin kuin muillakin. Minunkin piti löytää elämässä oma paikkani. Elämäni vakiintui aikanaan työelämän ja naimisiinmenon myötä aika tasaiseksi. Ilot ja surut muuttivat muotoaan, naurut ja kyyneleet vaihtelivat edelleen. Ne kaikki pysyvät ihmisen mukana koko elämän ajan. Lapsiemme myötä opin laittamaan omat tarpeeni ja toiveenikin kakkostilalle. Koin huolta koko perheestä ja sen hyvinvoinnista. Se oli elämäni antoisinta aikaa. Nyt tässä iässä tajuan, että minun elämäni on kääntynyt jo loppusuoralle. Tämä ei ollenkaan tarkoita sitä, että odotan jo kohdalleni kuolemaa. Jeesukseen luottaen teen tätä loppumatkaanikin, taivaassa tiedetään päivieni lukumäärä. Vanhetessa ihan terveelläkin kehon toiminnat vaan alkavat hidastua eikä vauhtia ole kuin ennen. Oivalsin myös jossain vaiheessa tämän sairastamiseni myötä, että olen herkistynyt mieleltäni entistä enemmän. Ilon elän syvällisemmin kuin ennen niin kuin surunkin. Ilo ja nauru tuovat joskus kyyneleet, eivät ainoastaan kivut ja murheet.

Ihmisen alkutaipaleella lähellä olevilla on siis enemmän iloa kuin surua. Nuoruuden ehdottomuudessa elävä sama ihminen saattaa aiheuttaa läheisilleen huolta ja mahdollisesti suruakin ja yhteiset ilon hetketkin vähenevät. Aikuisuudessa nämä kokemukset jäävät kunkin omaan elämään, ei niitä kerrota kaikille. Sitten saman ihmisen elämän loppupuolella lähiomaisille koittaa huolien aika. Jäähyväisten myötä suru muuttuu erittäin todelliseksi kyynelten myötä ja kaipaus jää.

                                                                                                                            -hilkka-