Toukokuu 2011 - Elämän antajalle kiitokset
HILKKA ROSHOLM
Toukokuun pohdinta
ELÄMÄN ANTAJALLE KIITOKSET
Minut pysäytettiin vähän aikaa sitten. Toiset ovat sitä mieltä, että elämässä vain tapahtuu asioita. Ehkä niin onkin toisinaan, siihen en ota kantaa. Sitä mieltä olen kyllä, että joskus ei tapahtuneisiin vaan kiinnitä tarkempaa huomiota. Tämä pysäytykseni oli kuitenkin niin perusteellinen, että olen sitä miettinyt paljon näin jälkikäteen. En usko sattumiin Jumalaan uskovan elämässä. Ehkä oli hyväkin, että jouduin tilanteeseen, jota en itse yhtään hallinnut. Olenhan pyrkinyt viimeiseen asti olemaan tietoinen, mikä on tilanteeni tämän sairauteni kipeimmissäkin vaiheissa.
Menin siis yhtenä iltana nukkumaan ihan tavalliseen tapaan ja aikaan, ehkä vähän väsyneempänä kuin normaalisti. Herääminen ei sitten ollutkaan mitenkään normaali. Olin sairaalassa tietämättä kuka olin ja miten sinne olin joutunut. Kiitos miehelleni, että minut oitis sinne lähetti, kun en kotona herännyt. Olin saanut tämän ms-taudin pahenemisvaiheena tajuttomuuskohtauksen, josta aikanaan sitten sairaalassa heräsin. Kaikki tuntui olevan erittäin outoa ja hämmentävää. Perheeni tunnistin ensin, sitten loksahti omakin kohtani paikoilleen. Hämmentävintä kaikista oli se, että keskustelin ja toimin ihan järkevästi kussakin tilanteessa, mutta en muistanut jälkeen päin keskusteluista ja tekemisistäni mitään. Koko sairaalassaoloajastani minulla on muistissa vain muutama tapahtuma sieltä täältä. Tällainen pahenemisvaihe oli minulle aivan uutta, koskaan ennen se ei ole suoraan aivoihini iskenyt eikä muistini ole ollut koetuksella.
En kokenut kuolemanpelkoa, koska menin tajuttomaksi kotona. Herätessäni sielussani oli täysi rauha. Yli ymmärryksen menevä se oli, en hätääntynyt missään vaiheessa. Tajusin kyllä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan, mutta en osannut olla huolissani. Odotin rauhassa, mitä tuleman pitää. Olen kokenut elämäni varrella jo monia pahenemisvaiheita, joten tiesin, että pysyvät vauriot selviävät vasta jonkin ajan kuluttua. Voimakas lääkitys aloitettiin aika nopeasti. Toivoin, että se auttaisi edes jotain. Jossain vaiheessa jo sairaalassa tuli mieleeni, että olisihan voinut yhtä hyvin käydä niin, etten olisi herännytkään tajuttomuudesta. Mitä sitten olisi tapahtunut? Totesin, että uskoni perusta on nyt samanlainen kuin se on muutaman vuoden kuluttuakin, joten en tämän valmiimmaksi tulekaan. Sen oivaltaminen toi suuren varmuuden sisimpääni. Ei minun olisi huonosti käynyt, jos aikani olisi täällä maan päällä loppunut. Uskoon tullessani olen saanut iankaikkisuustoivon, se toivo olisi muuttunut näkemiseksi.
Olenko nyt jatkoajalla? Ilmeisesti näin on, sillä muistini on palautunut lähes ennalleen. Näitä miettiessäni tuli konkreettisesti mieleeni ajatus, että ei meistä kukaan todella tiedä tulevaa. Raamattu kehottaakin ajattelemaan asioista siten, että jos Jumala suo, niin sitten teemme tulevaisuudessa suunnittelemallamme tavalla. Jumalaan uskovana tämä ajatus vahvistui sisimmässäni. Ei minulla aikaisemminkaan ole ollut kovin paljon itsestäänselvyyksiä, ne ovat karisseet iän myötä. Nyt katkesivat kaikki viimeisetkin pienet langat, joilla minä elämääni mukamas olen ohjaillut. Tähän asti olen pitänyt jotenkin selvänä, että tämä tauti ei minua tapa, vaan herään joka aamu kotona vaikka sairaampanakin. Nyt sain kokea, että se oma viimeinen itsestään selvyytenä pitämäni asia ei sitä todellakaan ole.
Tajusin myös jonkin verran syvällisemmin, mitä ELÄMÄ todella on. Olen saanut sen lahjana syntyessäni. Se kestää täällä maan päällä tietyn ajan, jonka pituudesta en tiedä. Se jatkuu täältä lähtemisen jälkeenkin, sillä ihminen on iankaikkisuusolento. Suhtaudun nyt omaankin elämääni erityisellä kunnioituksella. Elämän antaja eli Jumala on osoittanut minulle, että tilanne oli Hänen hallinnassaan, vaikka minusta ei ollut itseni huolehtijaksi. Osaankohan minä elää nämä loppupäiväni tai -vuoteni tällä ajatuksella? Muistanko kaikki nämä nykyiset tunteeni? Pelkään, että hetken kuluttua unohdan ja alan pitää taas selvyytenä, että herään seuravana aamuna. Vielä tällä hetkellä siunaan iltaisin itseni Jumalan haltuun muistaen vanhan rukouksen: ”jos sijaltani en nousisi, taivaaseen ota tykösi.”
Nöyränä olen nyt kiitollinen, täysin tietoisena, että toisinkin voisi olla. Olen kiitollinen myös esirukouksista. Koin sairaalassa, että puolestani rukoiltiin ja rukoukset todella kantoivat minua, kun en itse jaksanut tätä elämää täysillä elää. Ms-taudin pahenemisvaiheet jättävät aina jälkensä. Sain tietysti sen vahvan lääkityksen sairaalassa, mutta ennustetta lääkkeen vaikutuksen laadusta lääkäreillä ei ole. Koen olevani etuoikeutettu, kun palauduin tälläkin kertaa aika vähin vammoin. Itse en voi tietystikään koskaan asioiden etenemiselle mitään. Koen tällä hetkellä suunnatonta kiitollisuutta itse elämän antajaa eli Jumalaa kohtaan. Elämä on arvokasta. Osaatko sinä todella arvostaa omaa elämääsi sen antaja huomioon ottaen? kysyy -hilkka-
Tiedoksi teille jotka olette saaneet pohdinnan paperikopioina:
Hilkka Rosholmin kuukausittain vaihtuvat pohdinnat Iltalampun kotisivuilla: www.iltalamppu.fi Aikaisempien kuukausien pohdinnat luettavissa samoilla sivuilla.
Iltalamppu radio-ohjelmat sunnuntaisin klo 17 - 20. Ohjelmat tuottaa ja toimittaa Taisto Laakso. Ohjelmat kuuluvat myös internetissä suorina lähetyksenä: www.iltalamppu.fi
Iskelmä Satakunta, Huittinen 93,0, Pori 100,4, Rauma 105,1 MHz
Missio Iltalamppu ry, PL 45, 29201 Harjavalta puh. 040-833 7348,
Sähköposti: taisto.laakso( at) gmail.com