Tammikuu 2006. - Armo

Hilkka Rosholm

Tammikuun pohdinta 2006

Armo

”Olen rikkirevitty. Kaikki ajatukseni ovat negatiivisia. Kaikki ajatukseni ovat katkeruuden siivittämiä. Miten elämä voi olla tällä mallilla? Koska muutos on tapahtunut? Olenhan ollut uskossa monta vuotta, olen ollut seurakuntatyössäkin. Miksi Jumala, tämä? Tiedäthän sinä, Jumala, minut, vaikka nyt en ole seurakunnassa käynyt, se kun johtuu niistä ihmisistä.”

Suoraa vastausta kysymykseeni en tuolloin saanut, mutta tunsin, että oli selvitettävä nuo syyt, jotka olivat minut tuohon tilanteeseen saattaneet. Jumala oli vaikuttanut jo niin, että olin kokenut uudistumisen. Koin, että olin uskossa. Nyt Jumala kysyi minulta, haluanko selvittää nämä asiat? Se ei ollut suoraa puhetta, mutta tunsin ja tiesin, että se on ainoa vaihtoehto. Myönnyin, ja halusin olla täysin rehellinen.

Ensimmäisenä tuli mieleeni, olinko mielestäni tehnyt oikein, kun olin katkeruutta sisimmässäni hellinyt, suurennellutkin. Olivatko ne asiat sellaisia, jotka olivat vain minun sisälläni? Ketä loppujen lopuksi halusin niistä syyttää? Tajusin, että ne olivat asioita, joita oli vain jäänyt mieleeni, aiheuttajat eivät varmasti muista niitä. Ja mitä sitten, jos muistavatkin, minullehan tämä katkeruus on ollut haitaksi. Tunsin, että Jumala haluaa puhua minulle jotain tämän huomioni kautta. Hebrealaiskirjeessä sanotaan, että meidän täytyy pitää huolta, ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja vaikuttamaan meissä, muuten jäämme vaille Jumalan armoa.. Niinhän minulle oli käynyt. Kun sain Jumalan edessä tämän myöntää, Hän armahti ja siirsi ne kauas minusta ja vapautti minut, täysin. Sydämeni oli riemua täynnä, ja on vieläkin. Seurakunnassakin on mukava käydä, samanlaisia ihmisiähän siellä on kuin minäkin, armon kokeneita. -hilkka-

Tyytyväisyys

Suuri voitto on jumalisuus tyytyväisyyden kanssa. (1.Tim.6:6) Voitto? Siis tavoiteltavissa oleva asia? Olen uskossa, mutta olenko tyytyväinen?

Mietin, mitkähän asiat tuovat tyytyväisyyden tunteen. Miten ihminen kokee elämänsä silloin, kun on tyytyväinen? Onko tämäkin asia kiinni suhtautumisestamme ja onko tyytyväinen oppinut tyytymään?

Mietin,

minulla on kaksi tytärtä, mielenkiintoisia aikuisia. Mitenkähän heistä on sellaisia tullut? Minulla on mies, joka on jaksanut elää kanssani yli kolmekymmentä vuotta, reilun kolmasosan siitä myös minun MS-tautini kanssa. Mitenkähän hän on jaksanut? Perheeni on tukenut minua, joten tässä asiassa koen, että olen tyytyväinen elämääni.

Mietin,

minulla on ystäviä, jotka varmasti ottavat yhteyttä, jos minusta ei kuulu vähään aikaan mitään. Huolehtien kysyvät, miten jaksan uskontiellä? Kyllä, tyytyväinen olen elämääni tässäkin suhteessa.

Mietin,

miten Jumala suhtautuu minuun? Entä ihmiset yleensä? Jumala tietää minut maan tomuksi, ei Hän edellytä minulta mitään tekoja. Hän on valmis rakastamaan, rakastan myös Häntä. Olisiko niin, että muut ihmisetkin hyväksyvät minut tällaisena, vaikka minusta tuntuu, että pitäisi olla toisenlainen miellyttääkseni muita? Onko se niin, että kun hyväksyn itseni puutteineni ja hyväksyn muut sellaisina kuin ovat, voin elää tyytyväisinä? Uskon, että kun oppii tyytymään itseensä ja olosuhteisiinsa, on elämäkin elämisen arvoista.

Ja huomasin kirjoittaessani, että tyytyväisyyden rinnalla kulkee kiitollisuus. –hilkka-