Syyskuun pohdinta 2015 - Elämäni uusista ohjeista
Hilkka Rosholmin syyskuun pohdinta 2015
Elämäni uusista ohjeista
Minun on täytynyt monta kertaa elämässäni päivittää ohjeet itselleni näiden tautien tuomien rajoitteiden mukaisesti. Aluksi sitä en osannut. Muistan, kuinka MS-taudin erään pahenemisvaiheen jälkeen minun oli vaikeaa ottaa käyttöön kyynärsauva. Sehän ilmaisi muille ihmisille, että olin jollain tavalla sairas. Pitkään sitä mietin ja kauhistelin ja itkinkin, että en minä halua! Eipä siinä tilanteessa minun haluni ratkaissut kuitenkaan mitään, kun en saanut oikeaa jalkaani horjahtelematta nostettua ylös ja siirrettyä eteenpäin. Niinpä sitten totuin kyynärsauvaani, mutta hiljaa mielessäni toivoin, että ihmiset ajattelisivat tilanteeni olevan vain hetken kestävän ja kohta kävelen normaalisti. Mutta vain muutaman ajan kesti tuota minun toiveajatteluani, sillä jouduin kohta ottamaan toisenkin sauvan käyttöön tasapainohäiriöiden vuoksi. Sillä hetkellä olin mielestäni lopullisesti sairas.
Nuo kauhun tunteet olivat silloin totisinta totta. Jos joku olisi tullut minulle sanomaan, että kyllähän sinä näköjään selviät hyvin, olisin purskahtanut itkuun. Olisin sanonut, ettet voi millään tietää mihin kaikkeen sairaus vaikuttaa. Kaikki hankalat tunteet minun oli käytävä itsekseni syvältä läpi ennen kuin mieleni tyyntyi. Sen jälkeen otin ohjeeksi, että menen eteenpäin niillä edellytyksillä kuin minulla on. Kävin töissä aika monta vuotta apuvälineitä käyttäen. Eläkkeellä ollessani olen joutunut siirtymään pyörätuoliin kokoaikaisesti ja liikkumaan kelaten. Pyörätuolin käyttöönotto ei ollut enää niin iso kynnys kuin kyynärsauvat aikoinaan. Se oli jatkoa, johon olin jo osannut varautua. Silti siinäkin vaiheessa piti uudestaan ohjeistaa mieleni ja aivoni tähän tilanteeseen. Pyörätuolin käyttö toi myös muutoksia kotiimme, esteettömyys tuli tosiasiaksi sekä sisällä että pihapiirissä. Kaikkeen tottuu, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Suurin ja vaikein muutos tässä tilanteessa oli hyväksyä, että olen enemmän muiden avun varassa. Minun, joka olen aina liikkunut vauhdilla ja huolehtinut siinä sivussa muistakin, piti pysähtyä istumaan.
Tämä istuva asentokin on tuonut erilaisia ohjeistuksia päiviini. Kaikenlaisia apuvälineitä olen halunnut ottaa käyttöön. Kännykkä pussissaan kulkee aina mukana. Syksystä kevääseen pyörätuolini varustuksiin kuuluu myös otsalamppu, onhan sitten valoa mukana myös sähkökatkoksen aikaan. Keittiössä sovellan minulle helpoimman vaihtoehdon eri tilanteisiin. Hoksasin kerran kaupassa paistinpannuni kokoisen varrellisen teräsverkon, ostin sen ja sehän on ollut oiva roiskesuoja. Mieluummin laitan silti ruuan uunissa, koska paistamisessa syntyy roiskeita, vaikka kuinka tarkka olisi tuon suojankin kanssa. Ja mihin muualle ne roiskeet sitten osuisivat elleivät naamaani? Pyörätuolissa kulkee pieniä tavaroitakin mukavasti mukana. Kerran huomasin pikkuisen sukan keittiön lattialla ja poimin sen mukaani. Kun sukkaa tarvittiin, nappasin sen selkäni takaa ja ojensin äidille. Sain kommentin, että mummun pyörätuoli on kuin adventtikalenteri, ei koskaan tiedä mitä sieltä löytyy. Nyt kesällä innostuin tekemään pullaa. Mietin, miten saan kaiken toteutettua ja aloitin. Huomasin kohta, että nykyään minun pitää muistaa, että ohjeeni leipomiseen alkaa aina samalla tavoin: Desinfioi kelauspyörät ja pese kätesi, koska jokin tavara tai ainesosa jää kuitenkin väärään paikkaan, nurkkakaappiin tai toisen pöydän laatikkoon. Helpompi niitä on hakea, kun ei tarvitse joka kerta käsien puhdistusta miettiä. Näin minun leipomiseni sujuu ja olen muutaman kerran jo pullaa ja piirakoitakin leiponut. Ei tämä pyörätuoli ole niin iso este kuin ajatella saattaa, vaikka myönnän, että tietysti mieluummin kävelisin. Erittäin mukaviakin hetkiä olen saanut viettää katsellessani maailmaa istuen.
Reipas liki kolmivuotias poika kysyi minulta viime syksynä, mitä teen kun liikun pyörätuolilla. Kerroin, että tällainen liikkuminen on kelaamista. Tämä poika on kasvanut katselemaan pyörätuolissa istuvaa mummuaan. Hän on halunnut kohta kävelemään opittuaan työntää minua, avannut pyörien lukituksen ja tarkastanut jalkojeni asennon astinlaudoilla ennen lähtöä. Sitten eräänä päivänä hän teki kaikki nämä varotoimenpiteet ja lähti työntämään minua keittiössämme. Kohta hän sanoi kuitenkin: Kelaa mummu, kelaa! Niinpä aloin kelata ja hän piti ohjaimista tiukasti kiinni ja nosti jalkansa kippuraan ja pääsi kyytiin. Naama oli kuulemma iloisessa virneessä kun mummu ei moista jekkua heti huomannut. Kun hoksasin, minua nauratti tilanne erittäin paljon ja ajattelin, että siinäpä oiva ohje minulle. Eihän arkipäivän askareeni aina ota sujuakseen. Tuleehan raskastakin painolastia pyörätuoliini näiden sairauksieni takia. Koska eteenpäin on kuitenkin mieleni, niin minun pitää muistaa tämä ohje: Kelaa mummu, kelaa!
-hilkka-