Marraskuu 2008 - Toinen toistamme tukien

Hilkka Rosholm

Marraskuun pohdinta 2008

Toinen toistamme tukien

Tämän ajan itsekkyyden lisäksi vallalla näyttää olevan syiden haeskelu, lähinnä muista. Jospa tämä olisikin vain julkisuuden henkilöiden vaiva, mutta se koskee meitä kaikkia. Ei ihminen helpolla myönnä erehtyneensä. Mistä sekin on piintynyt oikein vahvasti suomalaiseen ihmistuntoon? Emme taida kuitenkaan olla poikkeuksia. Kun ihminen ei voi omia virheitään hyväksyä, ei niitä voi sietää toisissakaan. Ei tämä maailma ole varmaan koskaan kokenut paratiisiajan jälkeen ihan todellista ja rehtiä toistensa hyväksyntää. Jumalan ihmisille tarkoittamat ohjeet toisen kunnioittamisesta ovat unohtuneet monien mielestä. Jumalakin on saattanut unohtua. Syntiinlankeemus on nykyäänkin niin täyttä totta kuin vain voi olla.

Meidän ihmisten matkanteko täällä maan päällä on ollut kautta aikojen aika veristä. Emme ole koskaan riidoitta sopineet tänne asumaan. Mutta vaikka saisimme elää rauhassa omassa valtiossamme, ihmisten kesken syntyy aina eripuraa. Niin on aina ollut. Daavidkin sen jo huomasi. Yhdessä psalmeistaan hän valittaa tätä Jumalalle ja rukoilee: ”Auta, Herra! Sinun palvelijasi ovat käyneet vähiin. Ei ole enää luottamusta ihmisten kesken. Toinen toistaan he pettävät valhein, heidän kielensä on liukas, sydän vilppiä täynnä. Mykistä, Herra, kavalat kielet, vaienna ne, jotka kerskuvat: "Kielemme tekee meidät vahvoiksi, meillä on sana hallussamme, kukaan ei voi meille mitään!" ” Niinpä, samoja ongelmia meilläkin nykyään on.

Daavid osasi myös tuoda oman sisimpänsä tuntoja julki. Daavid oli valmis myös myöntämään omat virheensä. Eräässä toisessa psalmissa hän rukoilee: ”Herra, ole minulle armollinen, olen hädässä. Silmäni ovat surun sumentamat, olen loppuun uupunut. Elämäni kuluu murheessa, vuoteni katoavat huokaillessa. Voimani ehtyvät rikkomusteni tähden, luuni riutuvat. Vihamieheni pitävät minua pilkkanaan, naapurit minua ivaavat, tuttavat karttavat. Kaikki, jotka tulevat kadulla vastaan, kiertävät minut kaukaa. Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku. Kuulen, kuinka ihmiset panettelevat minua.” Mitä tällaisessa ahdistuksessa ihminen voi oikein tehdä? Daavid luotti Jumalaan ja antoi meillekin ohjeen tällaiseen tilanteeseen. Minä turvaan sinuun, Jumala ja sanon: ”Sinä olet minun Jumalani. Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät. Herra, sinuun minä turvaan.”

Daavid sai myös kokea, että Jumala oli uskollinen ja auttoi häntä. Jumala on ikiaikojen Jumala eli Hän auttaa nytkin. Tässäkin maailmassa meidät valtaa helposti ahdistus. Emme tiedä tulevaa. Jos alamme miettimään jo koettuja muutoksia ja näitä nykyisiä, oivallamme, ettemme parempaan suuntaan ole menossa. Onkohan jokainen sukupolvi kokenut, että eteenpäin mennään niin isoin harppauksin, että hirvittää? Onkohan joku aina pelännyt, että käyttöön otetaan asioita ja tapoja, joiden vaikutusta ei tiedetä? Meilläkin pitäisi olla mahdollisuus purkaa näitä sisimpämme pelkoja ja tuntoja. Onneksi lääketiede on mennyt eteenpäin ja sairaat saavat avun. Mutta entä jos ihminen ahdistuu ja kokee, että kaikki ei olekaan kohdallaan siitä syystä, että sisin on tyhjä? Ihminen on kokonaisuus ja jos hengellinen sisimpämme ei saa ruokaa, siitä syntyy kaipuu. Kun Jumala on tällaisen kaipuun sisimpäämme laittanut, Hän vie varmasti asian selvyyteen jokaisen kohdalla. Poikansa Jeesuksen kautta jokainen kaipaava saa yhteyden Jumalaan.

Jumalaan uskovakin ihminen ahdistuu. Uskova ihminen voi myös omilla valinnoillaan loitota Jumalasta. Sekään ei ole mahdottomuus, että uskova tekee syntiä eli sellaisia tekoja, jotka vievät hänet pois Jumalan yhteydestä. Saako tällaisiin tilanteisiin oman tilansa todella hyvin oivaltava avun? Seurakuntana meidän pitäisi tuntea vastuumme ja lähteä yhdessä avaamaan syntyneitä lukkoja. En tarkoita sitä, että tällainen ihminen kaikille kertoisi, mitä on tapahtunut. Jumalan avulla sielunhoitajat toimivat solmujen aukaisijoina. Meidän muiden pitää vain suhtautua toisiimme niin, että seurakuntaan on helppo tulla. Kun me pidämme mielessämme, että olemme Jumalan armosta pelastuneita, voimme kunnioituksella suhtautua jokaiseen. Jumalan anteeksiannon ja armahduksen kokeneen pitää saada myös tuntea seurakunnan siunaus elämälleen kaiken kokemansa jälkeen. Joskus sisin ei voi kuitenkaan vilpittömästi siunata, vaan tapahtumat satuttavat. Silloin on hyvä miettiä omaa sisintään. Voisiko siellä olla selvittämättömiä asioita?

Meitä kehotetaan pitämään huolta, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta. Meidän pitää rohkaista toisiamme, niin kauan kuin meillä päiviä on. Uskon rohkaisua me tarvitsemme, samanlaisia aikoja me elämme kuin Daavid. Tututkin voivat karttaa meitä, mutta meillä on Jumala taivaassa, joka valvoo tätä maailmaa. Hänen puoleensa saamme hädässä kääntyä, Hän on luvannut kuunnella ja auttaa. -hilkka-