Maaliskuu 2010 - Ajatuksia pyörätuolista käsin

Hilkka Rosholm

Maaliskuun pohdinta

Ajatuksia pyörätuolista käsin

Olen joutunut viime aikoina enemmän käyttämään pyörätuolia. Tautiini liittyvä pahenemisvaihe vei kävelykyvyn vähäksi aikaa täysin ja pelko täysin pyörätuoliin jäämisestä syöksähti taas mieleeni. Tasaisella lattialla hallitsen vauhdin ja kelauksen, siihen käsivoimani riittävät. Ylä- ja alamäissä tarvitsen sitten jo toisen apua. Lumisella tielläkin on varmempi olla avustaja työntämässä pyörätuolia. Niksinsä on myös pyörätuolissa istujan kuljettamisessa. Pienet etupyörät pysähtyvät töksähtäen aika pienenkin esteen sattuessa eteen. Pieni painallus kahvojen takaosista, että pikkupyörät kohoavat, ja niin päästään sujuvasti taas eteenpäin. Isot pyörät edellä pääsee isommankin kynnyksen yli. Ulkopuolisesta näyttää varmaan siltä, että avustaja tekee kaiken ja avustettavan pitää vain istua. Ihan niin se ei ole, sillä sujuva kulkeminen on yhteistyötä. Jos mennään jatkuvasti päin pieliä tai ajetaan kadulla kuoppiin, niin minä en ainakaan voi rentoutua. Jokainen töyssy ja jokainen kolaus tuntuvat kipuna selässäni. Avustajan pitää ottaa siis huomioon, miltä meno minusta tuntuu. Vauhtiakaan ei saa olla liikaa. Mitä paremmin pyörätuolissa istuja voi luottaa avustajaansa, sen vaivattomammin matka taittuu.

Tämähän on kuin elämä pienoiskoossa, mietin joskus pyörätuolissa istuessani. Melkein jokaiselle tulee elämässä pysähdyksiä. Silloin joudumme myöntämään, ettei omat voimat välttämättä riitä. Tarvitsemme jonkun tuuppaamaan meitä eteenpäin, kun lumisohjo yllättää. Tarvitsemme myös jonkun avaamaan kiinni olevan oven. Pyörätuolin käyttäytyminenkin on kuva ihmiselämästä. Pyörätuolin pikkupyörät ovat kuin meidän oma sisimpämme. Törmäilemme ja kolhuja tulee milloin mistäkin syystä. Välillä ne ovat itse aiheutettuja, välillä muiden. Elämämme pieletkin ovat joskus niin ahtaat, että törmäyksiä tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi olla tarkkana. Toisetkin niitä pieliä yrittävät meidän elämäämme laittaa. Kuoppia meidän tiellemme tulee varmasti. Jotkut kuopat tuntuvat aiheuttavan isomman kivun tunteen kuin toiset. Pyörätuolin isojen pyörien avulla voi määrätä etenemisensä suunnan, joko itse kelaten tai toisen kuljettamana. Ne vaimentavat hyvin täräykset, joita tulee esteiden yli mentäessä. Näinhän se on, joskus pystymme esteemme itse ylittämään, joskus tarvitsemme siihen toisen apua.

Meitä on monta, jotka ovat joutuneet pysähtymään parantumattoman sairauden takia. Osa meistä on saanut jo koottua elämänsä uudelleen jäljelle jääneistä palasista. Osa on vielä kipujen keskellä kokoamassa itseään. Henkiset kivut ovat siinä tilanteessa syviä ja ne on elettävä yksin. Kysymyksiä on enemmän kuin tyydyttäviä vastauksia. Tällaiseen tilanteeseen en toivoisi yhtään sellaista opastajaa, joka antaa ohjeita, joihin ei voi mitenkään yltää. Ovatko toiset auttajat sitä mieltä, että heidän pitäisi ottaa avustettava omaan kyytiinsä? Terveen ehdoilla ei sairas kuitenkaan voi elää. Se ei ole mahdollista ja näin annetut ohjeet ahdistavat ja aiheuttavat syvän riittämättömyyden tunteen. Tällaiselle itseään uudestaan kokoajalle sanoisin, että vertaistuki on parasta. Vain kokenut voi elää kanssasi edellyttämättä sinulta mitään ja saat edetä sairauden tuomien rajoitteiden hallinnan kanssa ihan omaa tahtiasi. Vain kokenut voi viestittää sinulle sanoittakin, että on rinnallasi, vaikka huomenna asiat olisivat vielä huonommin kuin tänään. Sehän on kokoaikainen taustalla oleva pelko, kun emme tiedä tulevasta.

Toivon, että jokainen avun tarvitsija saisi elämäntilanteeseensa oikean laista tukea. Avun antajan pitää huomioida se, että hän kyllä helposti ohjaa kuoppiin ja päin pieliä, jos auttaa vain sitä ulospäin näkyvää ongelmaa. Ihminen on iso kokonaisuus. Henkistä ja hengellistä apua on saatavilla. Seurakunnista löytyy ihmisiä, jotka ovat itse kokeneet avun saannin tärkeyden jossain elämänsä vaiheessa. Tällaiset henkilöt eivät aseta itselleen isoja ja näkyviä tavoitteita apua antaessaan. He tietävät kokemuksesta, että pieni auttava ele ratkaisevassa tilanteessa voi tuoda suurimman hyödyn. Jos autettava tuntee, että häntä arvostetaan ihmisenä rajoitteistaan huolimatta, se on jo paljon. Vain silloin voi syntyä luottamus ja uskallus tuoda omia tuskallisia kokemuksiaan esiin. Valoa sinne arjen harmauteen alkaa kajastamaan joskus aika hitaasti.

Haluaisin pysäyttää jokaisen miettimään, että tässä meidän arkisessa maailmassamme ei ole itsestäänselvyyksiä. Terveys ei ole itsestään selvyys. Omien suunnitelmien toteutuminenkaan ei sitä ole. Ympäristömme saattaa muuttua meistä riippumattomista syistä. Joudumme muuttamaan ajatuksiamme ja tapojamme toimia. Se on sitä arkea, jonka kokemukset toivottavasti muistamme myöhemminkin. Siinä samalla meidän pitäisi oppia, että tätä elämää on elettävä tietyllä nöyryydellä. Ei ihminen sittenkään hallitse täysin tätä maailmaa. Jumala on ainoa itsestäänselvyys, tämä elämä kaikkinaisuudessaan on Hänen. Ja Jumalan maailmaan liittyy olennaisesti iankaikkisuus, joka on meidän Häneen uskovien toivomme paremmasta. Jumala on ainoa koettavissa oleva totuus, joka ei muutu. Jeesuksen kohtaaminen tuo vapautuksen synneistämme. Sen henkisen vapauden kokeneena tajusin taas, että kysymys on elämän tärkeimmästä asiasta. Ei olekaan väliä, vaikka istuisin pyörätuolissa. Jumala ei jätä sellaista ihmistä, joka haluaa olla Hänen yhteydessään. Tämän kokeneena ja tähän edelleen luottaen, nyt jonkin verran jo kahden kepin avulla kävelevä

-hilkka-