Lokakuu 2011 - Lähimmäisen rakastamisesta
Hilkka Rosholmin lokakuun pohdinta 2011
LÄHIMMÄISEN RAKASTAMISESTA
Nykyään kaikki rakkaus -käsitteet ovat muuttaneet merkitystään, kärsineet suorastaan inflaation. Ihmisten puheissa rakkaus sanana on saanut erilaisia piirteitä kuin vanhanaikaisessa ajattelutavassa. Jos nyt joku kertoo todella hyvästä ystävästään, ei hän varmasti kerro rakastavansa tätä. Samaa sukupuolta olevat eivät voi nykykäsityksen mukaan olla oikein hyviä ystäviä ilman, etteikö siihen ihmiset liittäisi oitis homo- tai lesbosuhteen. Heterosuhteetkin alkavat nykyään yleensä löysänä yhdessäolona, josta voi lähteä jos jostain syystä tuntuu siltä. Ei haluta sitoutua ollenkaan, rakkaudesta puhumattakaan. Ei rakkaus ennenkään ollut vain hehkeitä tunteita, haluttiin luoda yhteistä elämää yhdessä. Kuitenkin aikaa myöten varmasti melkein kaikki kokivat ja kokevat vieläkin suhteensa rakkaudeksi. Sitoutuneessa yhteiselossa on vielä nytkin juuri sitä hyväksyntää, josta kummatkin voivat ponnistaa kohtaamaan oman elämänsä koviakin haasteita. Rakkaus myös kasvaa, kun sen antaa muuttaa ihmistä. Vaikeuksia tulee aina, mutta arjen kestää vieläkin, kun huomaa, että vastapuolessa on hyviäkin piirteitä.
Äidin rakkaudesta puhutaan vielä, vaikka toiset yrittävät vesittää senkin. Lapsia pitää kohdella kavereina. Se ei ole edes ajatuksena toimiva, kaikki kostautuu nuoruudessa ja aikuistuessa. Lapsi kaipaa auktoriteettia ja levollista kasvuympäristöä. Ohjaustakin lapsi tarvitsee, ettei tämä kylmä maailma löisi ihan silmille ja tajuntaan, kun hän nuorena yrittää itsenäistyä. Lapsi kaipaa sellaista hyväksyntää, jossa voisi itsensäkin hyväksyä omine vikoineen. Äiti näkee lapsessa paljon enemmän kuin sen kiukuttelevan kakaran, minkä muut ainoastaan siinä tilanteessa huomaavat. Lähimmäisrakkaus on aika lähellä äidin rakkautta. Se on hyväksyntää, vaikka ajatukset eivät ole tärkeissäkään asioissa ihan samanlaisia.
Miksi suomalaisten sanavarastosta on muuten kadonnut lähimmäinen -sana? Sehän tuo jokaisen ihmisen toisen ihmisen lähelle niin, että siihen voi kolahtaa sana vastuu automaattisesti kummallekin mieleen. Jopa niin paljon se on kadonnut, että uudessa Raamatunkäännöksessä on 34 kertaa lähimmäinen-sana, kun vanhassa sitä on käytetty 86 kertaa. Kyllä minusta on pysähdyttävämpää, kun kerrotaan, mitä lähimmäiselle ei saa tehdä kuin kielto älä tee toiselle pahaa. Lähimmäinen on myös sanana ihmistä paljon enemmän arvostavampi kuin pelkkä maininta toinen. Miten kukaan osaa edes ajatella muutaman vuoden kuluttua, että hänelläkin on lähimmäisiä, kun koko sanaa ei ole? Eläähän silloinkin sellaisia, jotka odottavat huolehtimista sekä arvostavaa ja kunnioittavaa käytöstä ainakin omaisiltaan. Onko tämä maailma menossa todella sellaiseen suuntaan, että itse ei huolehdita vanhuksista eikä vammaisista eikä kohta edes omista lapsistakaan? Pelolla ajattelen, että on työssä käyvä enemmistö, joka suostuu maksamaan veroina kaikesta, millä saatetaan kaikki muut laitoksiin toisten huolehdittavaksi. Ja siellä enemmistön maailmassa pätee vain oman edun ajamisen laki, hinnalla millä hyvänsä.
Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on Raamatun ohje tähänkin hetkeen. Se on iso tavoite jokaisen kohdalla. Mieti sinäkin hetki, mitä tuo rakkaus sitten pitää sisällään? Se on kaikista ihmisistä huolehtimista, kannustamista ja hyväksymistä. Se koskee myös sellaisia ihmisiä, joita emme edes tunne. Me voisimme auttaa paljon enemmän kuin nyt teemme. Me voisimme ruokkia monia, jos järjestäisimme niin, ettei Suomessa heitettäisi ruokaa turhaan pois. Yhteisesti keräten ihan pienelläkin summalla voisimme auttaa myös ulkomaiden hädässä olevia. Onko tämä maa jo niin byrokraattinen, että kaiken tällaisen ajatellaan kuuluvan yhteiskunnalle? Käyttämäni valinnan vapaus äänestyksessä ei ole näköjään tuottanut toivomaani tulosta.
Keitä sitten ovat minun lähimmäisiäni? Tuo kysymys on iskenyt voimakkaasti mieleeni näiden tautien vain lisääntyessä kehossani. Raamatun mukaan he ovat sellaisia, jotka auttavat minua ja näkevät jopa vaivaa minun tähteni. Onkohan näitä vielä nytkin, vaikka sairastan ms-taudin lisäksi ainakin epilepsiaa? Voin saada epileptisen kohtauksen milloin tahansa. Onhan minulla lääke, jonka pitäisi tasapainottaa aivoni sähköistä toimintaa, mutta koskaan ei voi olla varma. Löytyykö niitä, jotka uskaltavat tulla silloin minua lähelle ja jäädä siihen, vaikka pidän kummallista ääntä ja lihaksiani kouristaa ihan holtittomasti? Uskaltavatko he kääntää minut sitten kylkiasentoon kun kehoni antaa myöten? Huolehtivatko he, että hengitykseni kulkee? Löytyykö niitä, jotka huomattuaan, ettei minuun saa kontaktia, soittavat numeroon 112 ja kysyvät, mitä nyt pitää tehdä? Onko niitä, jotka jäävät odottamaan ambulanssin tuloa ja selittävät hakijoille, mistä kohdallani on kyse? Jos näitä lähimmäisiä löytyy, uskallan liikkua ihmisten seassa ja nauttia muustakin kuin kodin turvallisesta ilmapiiristä ja mieheni huolehtivasta läsnäolosta. Tämä jatkuva läsnäolo sitoo häntä varmasti henkisesti paljon, vaikka hän ei valita. Silloinhan hän saisi vapaata, jos minä uskaltaisin lähteä.
-hilkka-
Tiedoksi teille jotka olette saaneet pohdinnan paperikopioina:
Hilkka Rosholmin kuukausittain vaihtuvat pohdinnat Iltalampun kotisivuilla: www.iltalamppu.fi Aikaisempien kuukausien pohdinnat luettavissa samoilla sivuilla.
Iltalamppu radio-ohjelmat sunnuntaisin klo 17 - 20. Ohjelmat tuottaa ja toimittaa Taisto Laakso. Ohjelmat kuuluvat myös internetissä suorina lähetyksenä: www.iltalamppu.fi
Iskelmä Satakunta, Huittinen 93,0, Pori 100,4, Rauma 105,1 MHz
Missio Iltalamppu ry, PL 45, 29201 Harjavalta puh. 040-833 7348,
Sähköposti: taisto.laakso( at) gmail.com