Hilkka Rosholm, kesäkuun pohdintaVuoden kierto eli tilitys eletystä vuodesta
Muistan, kuinka viime syksynä katselin pihapiirin lintuja ja huomasin, että yksi laji toisensa jälkeen taas kerran muutti pois. Jäin kaipaamaan iloista sirkutusta ja pientä nahisteluakin kavereiden kesken. Ajattelin lapsuuteni syksyjä. Monesti olin katsellut, kuinka pääskyset kokoontuivat yhteen sähkölangoille ja siitä sitten isona parvena lähtivät muuttomatkalle lämpimään. Syksy tuntui minusta silloin mukavalta vuodenajalta, olihan se valmistautumista talven varalle. Luonnossa se oli myös valmistumista. Vilja puitiin. Perunat ja juurekset nostettiin ja laitettiin kellariin säilöön talven käyttöä varten. Omenat ja marjat säilöttiin. Oli hienoa katsella kuinka maa aivan kuin luopui vehreydestään ja jättäytyi lepoon. Pimenevät illatkin olivat vain osoitus siitä, että kohta lumiverho peittää ja suojaa maan. Viime syksynä minua kuitenkin itketti katsellessani muuttolintuja. Pelotti, miten jaksan pimeän ajan yli. Tiesin, että tuleva kylmä aika toisi taas hankaluuksia elämääni. Olinhan sellaista kokenut jo monena syksynä ja talvena.Syksyn mittaan sitten tulivat ne pelkäämäni säryt ja tuntopuutokset. MS-tautiin ei ole parantavaa lääkettä. Särkyjen aikana eletään vain päivä kerrallaan, sen tietävät kaikki kipujaksoja kokeneet. Elämisen reviirini kävi taas pieneksi. Aikaa minulla oli, muttei voimia. Viime talven aikana todella tajusin, kuinka Jumala on järjestänyt minunkin asioitani jo etukäteen ottaessaan minut mukaan tähän Iltalamppu-tiimiin. Taisto sen asian tietysti käytännössä toteutti. Jos minulla ei olisi ollut tähtäimessä kirjoittaa joka kuukausi yksi pohdinta valmiiksi asti, olisin jättänyt kaiken sikseen. Jokaisen pohdinnan kohdalla sain kokea, että Jumala nosti minua katselemaan asioita pikkaisen korkeammalta kuin ahdistuneesta sisäisestä maailmastani. Pimeimmän ajan jälkeen tuli aurinkokin sitten taas näkyviin. Tuli kevät.Kevät on kuitenkin myös paljastumisen aikaa. Luonnossakin talven vaikutukset paljastuvat lumen alta. Myyrien ja jänisten aiheuttamat tuhot paljastuvat. Huomasin, että talven vaikutukset kehooni selviävät minullekin vasta keväällä. Kuntoni ei ole nytkään samanlainen kuin viime kesänä. Liikkumiseeni tarvitsen enemmän pyörätuolia ja arjessa selviytymisessä tarvitsen enemmän toisen apua. En enää ihmettele, että jotkut kokevat kevään vehreyden ahdistavana. Surkeana olen itsekin itkeskellyt olotilaani. Onhan se masentavaa huomata, että kehostani katoaa pikkuhiljaa taitoja hermoston vaurioitumisen myötä. Miksi tämä luopuminen on näin vaikeaa? Se itsekäs oma minäkö ei haluaisi myöntyä suuren Jumalan tahtoon? Minun tahtoniko se yrittää sinnikkäästi pitää kiinni jostain muka minulle kuuluvasta? Sekö tässä taas ahdistaa? Onneksi minulla on uskovana mahdollisuus itkeä itkuni kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Siinä rukouksen hiljaisuudessa ja pyhässä ilmapiirissä olen taas kerran saanut puhdistautua. Vastauksia kysymyksiini en ole saanut. Olen vain tajunnut, että henkisesti olen noussut kestävälle pohjalle hyllyvän suomatkan jälkeen. Liukkaita pitkospuita pitkin ei enää tarvitse yksin yrittää edetä.Minulle kevät on kuitenkin myös ensimmäisten kukkien ihastelua ja lintujen paluun seuraamista kesäseuduilleen. Mikä mahtava voima auringon lämmöllä onkaan! Ensimmäiset krookukset nousivat taas kukkimaan melkein jäisestä maasta. Aika nopeaan tahtiin muutkin kukkaset osoittavat kasvuvoimansa. Minulle muuttolintujen matkat ovat myös Jumalan ihme. Näihin lintuihin on kätketty mahtava osaaminen. Sekin on minulle paljastunut, että vaikka linnut eivät olisikaan samoja, jotka syksyllä lähtivät, niin ainakin lajitoverit palaavat tuttuun aikaan keväisin meidänkin puutarhaan. Kevät on lyhin vuodenajoistamme, mutta luonnossa silloin tapahtuvat muutokset ovat kaikkein isoimmat. Toivottavasti me ihmiset heräämme edes keväisin miettimään Jumalan suuruutta ja voimaa. Hän on suuressa viisaudessaan asettanut luonnossa kaiken toimimaan näin.Kesällä saamme nauttia valosta ja lämmöstä. Luonnossa kesä on kasvuston vahvistumisen aikaa. Se on myös sadon kasvamisen aikaa. Mitä tämä voisi olla hengellisessä mielessä? Me voimme vahvistua yhteisestä uskosta monenlaisissa kesäkokoontumisissa. Ihmisen on hyvä tuntea kuuluvansa johonkin. Aina ei tällaisiin tilaisuuksiin kuitenkaan pääse, kulkeminenkin kun asettaa rajoituksia. Sieltä yksinäisyydestäkin, arjen kestämisen keskeltä, voi kuitenkin löytää oivalluksia. Voi tajuta, että suurin ja tärkein asia ihmisen elämässä on luottamus Jumalaan. Minäkin rukoilen, että tulevia tuulisia päiviä varten saisin todella kokea todeksi sen, mihin Paavali meitä kehottaa: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” Silloin olisin varmempi kokemaan ensi talvenkin lumituiskuja. Saman rauhan kokemista toivon jokaiselle lukijalle.-hilkka-