Kesäkuu 2008 - Kultaakin kalliinpaa

Hilkka Rosholm

Kesäkuun pohdinta 2008

Kultaakin kalliimpaa

Lapsuudenkotini mailla oli soranottopaikka. Kovinkaan suuri monttu se ei ollut, mutta ei varmaan soralle ja hiekalle ollut kovin suurta tarvettakaan. Siellä oli mielenkiintoista käydä, kuopasta ja sen reunamilta löytyi monenlaisia kiviä. Hienoimmat kivenmurikat kimaltelivat auringossa samanvärisinä kuin metalli tai kulta. Leikeissä ne olivat ainakin minulle kultaa, arvokasta ja tarkkaan varjeltavaa. Sain minä kyllä kuulla, että helposti hajoava kivi oli arvotonta katinkultaa. Sen tiedon välittivät ystävällisesti omat veljeni, kun käskin hätäännyksissäni heitä poistumaan ”kultavarastostani”.

Elämässäkin on hyvin eriarvoisia asioita. Olen minäkin monta turhaa asiaa pitänyt tärkeänä. Olen siis aikuisenakin katsellut aika ajoin katinkullan kimallusta ja viehättynytkin näkemästäni. Kullan veroiseksi ajattelen kuitenkin kaikkia perusasioita elämässäni. Minulla on perhe ja oma koti. Työssäkin olen käynyt, olen tehnyt mielenkiintoisia töitä. Täällä maan päällä ollessa joutuu kyllä kokemaan negatiivisiakin asioita. Minulla tällainen asia on MS-tauti. Sen takia olen joutunut jättämään ansiotyön. Sairauteni takia joudun käyttämään pyörätuolia. Sairauttani en osaa ainakaan vielä ajatella kullan veroiseksi. Voisinko sen joskus kokea sellaiseksi, sitä en tiedä. Ihmiselämä kestää kuitenkin vain pienen rajallisen ajan. Raamatun lupauksen mukaan iankaikkisuudessa ei ole kipuja. Siihen luotan.

Enpä tiennyt nuoruudessani, että löydän jossain vaiheessa elämääni todella kultaakin kalliimman asian. Jonkun mielestä olin elänyt tosi kilttiä elämää. En ollut aiheuttanut kenellekään mitään fyysistä haittaa. En ollut humalapäissäni hortoillut pitkin katuja. En ollut polttanut tupakkaa, koska onnekseni kaveripiiriini ei kuulunut yhtään tupakoitsijaa. Kuitenkin tunsin olevani kaikkea muuta kuin hyvä ihminen. Sisimmässäni oli likaa. Siellä oli vihaa ja katkeruutta. Siellä oli pelkoa ja alemmuudentunnetta, joita olin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan imenyt itseeni. Siellä oli siis kaikenlaisia negatiivisia kokemuksia, jotka olin syvälle sisimpääni säilönyt. Ainahan niitä en edes muistanut. Kun joku osuvasti sohaisi alemmuudentunteeni ryteikköön, eikös vain kaikki vanha rävähtänyt mieleeni. Näin tiedostin, että säilöin lisää ongelmajätettä sisimpääni. Osasin myös loukata toisia, eivätkä niiden loukkausten vaikutukset itseeni kadonneet sisimmästäni mihinkään.

Usko Jumalaan liittyi elämääni kuten nuo negatiiviset ja likaiset tunteeni. Ajattelin, että elämä on juuri tuollaista, mitä olin kokenut. Eipä sen kummempaa muidenkaan elämä näyttänyt olevan. Kun Jumala alkoi kutsumaan minua yhteyteensä, alkoi Raamattukin minua kiinnostaa. Luin Psalmeista: ”Herran laki on täydellinen; se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan. Herran asetukset ovat oikeat, ne ilahduttavat sydämen. Herran käskyt ovat selkeät, ne valaisevat silmät. Herran pelko on puhdas, se pysyy iäti. Herran oikeudet ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa, puhtaan kullan paljoutta, makeammat hunajaa ja mehiläisen mettä.” En tajunnut kaikkea, mutta minusta tekstissä Daavid kertoi sellaisesta Jumalasta, jota en ollut ajatellut enkä tuntenut. Jumalahan haluaa ihmiselle hyvää! Jäin miettimään, että minun uskostani taitaa puuttua jotain erittäin olennaista.

Kunnes sitten eräässä hengellisessä tilaisuudessa oivalsin Jumalan suuruuden. Siihen suuruuteen liittyy olennaisesti pelastussuunnitelma. Puhuja kertoi, että tämä käy ilmi Uudesta testamentista, jossa Johannes sanoo: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Minun Jumalauskoni pitää siis laajentua uskoksi, että Jeesus on Jumalan Poika! Mitä se oikein tarkoittaa? Samassa tilaisuudessa toinen puhuja kertoi, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi Hänen nimensä kautta. Mietin omia syntejäni, en osannut niitä nimetä, mutta tajusin, että minun sisimpäni on musta, jotenkin saastainen. Sitten puhuja kysyi: ”Haluatko päästä eroon kaikesta, joka sinun sisimpääsi rasittaa?” Silloin oivalsin lisää. Minun pitää tuoda ne asiat julki, joista olin kärsinyt ja joita olin sisimmässäni pantannut. Menin rukoiltavaksi ja kerroin asiani, halusin päästä pahasta olosta eroon. Koin vapautuksen, kun rukoilija julisti syntini anteeksi Jeesuksen nimessä.

Se vapautus oli todella Valtava Vapautus! En minä muuttunut niinkään ulkonaisesti, mutta sisäisen taakan sain jättää siihen tilaisuuteen. Tällainen helpotus oli minulle uutta, mutta erittäin todellista. Mietin, miksi ihminen ei halua ilman muuta tällaista kokemusta itselleen? Onko armosta saatu lahja vaikea ottaa vastaan? Minulle vapautus synneistäni merkitsi uskoa myös siihen, että Raamattu on todella totta. Se merkitsi, että kaikki Raamatun lupaukset koskevat myös minua. Silloinhan nuo Psalmeista lukemani jakeet koskivat minuakin. Olin saanut siis jotain, joka on kultaakin kalliimpaa. Ajan myötä olen todella tajunnut, ettei mikään olekaan tärkeämpää kuin henkilökohtainen Jumalan tunteminen. Ongelmista en ole päässyt, niitä putkahtaa tavan takaa. Kun sisimmässä on tietoisuus, että tämän maallisen elämän jälkeen on edessä iankaikkisuus Jumalan kanssa, murheetkin saavat pikkaisen eri ulottuvuuden. Se on kyllä ihmeteltävää, että Jumala jaksaa hyväksyä Häneen uskovan ihmisen sellaisenaan.

Kultaakin kalliimpaa on siis ihmisen omaksuma, Raamatun mukainen tieto elävästä kolmiyhteisestä Jumalasta. Ei uskoontulo vie ihmisyydestä mitään. Sehän tuo syvällisemmän tavan suhtautua elämään. Maallinen elämäni on minulle tullut elämisen arvoiseksi vasta uskoontulon myötä. Kuinka arvokas on oma elämäsi sinulle? -hilkka-