Helmikuu 2008 - Kuin savun käpristämä

Hilkka Rosholm

Helmikuun pohdinta 2008

Kuin savun käpristämä …

Vanha riittämättömyyden tunne valtasi minut taas. Miksen pääse siitä jo eroon? Tiedän, että Jumalalle en ole riittämätön. Hän on minut luonut. Jumala tuntee minut ja hyväksyy minut näin sairaanakin. Miksi en osaa hyväksyä itseäni juuri tällaisena kuin olen? Yllätin taas itseni ajatuksesta, että minun täytyy yrittää tulla paremmaksi, sen jälkeen kelpaan Jumalalle. Onko työnteko niin iskostunut mieleeni, etten pääse siitä edes uskonelämässäni? Eihän minulla tosiaankaan ole mitään tuoda Jumalalle. Jumalan armoa on ollut, että olen taivaan tielle päässyt. Armo tuntui vaan niin kovin kaukaiselta. Koin, että elin elämässäni todella aallonpohjavaihetta. Sairautenikin oli osoittanut jo jonkin aikaa äksyä vaihettaan kipuineen ja masennus hiipi olemukseeni.

Enpä ollut vielä silloin syvimmässä kohden aallonpohjaa, sillä mieleeni iski viha. En ole koskaan ajatellut, että voisin vihata asioita tai henkilöitä. Maailmassa on kyllä asioita, joista pidän tai en pidä. Elämässänikin on asioita, joista pidän tai en pidä. Toisiin asioihin voin vaikuttaa ja toisiin en. Tunteitten puolesta olin siis elänyt tasaista elämää. Järkytys oli suuri, kun huomasin vihaavani terveitä ihmisiä. Vihasin ihmisiä, jotka voivat lähteä hoitamaan asioitaan näkemättä vaivaa lähtemisistään. Tunsin kateutta kaikkia kohtaan. Muut olivat mielestäni järjestelykykyisiä, mutta minä en enää sellaiseen pystynyt. Vihasin tätä sairauttani. Vihasin sitä, että aina olen toisen avun varassa. Muuttuihan se viha vielä sitten katkeruudeksikin. Löysihän itsesäälikin oivan sijan mieleni sopukoihin. Mitä varten elämäni on tällä hetkellä sama kuin sairauteni? Miten Jumala sinäkin olet niin kaukana? Oletko kääntänyt minulle selkäsi?

Tällaisina huonoina aikoina olen tottunut löytämään Raamatun Psalmeista lohtua ja apua. Löysin nytkin. Luin psalminkirjoittajan rukousta ja tuntoja Jumalaa miettiessään: ”Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivoni. Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn: "Milloin rohkaiset minua?" Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi.” Siinä se oli! Juuri katkeran ja kitkerän savun tuoksua oli ympärilläni. En tiedä, mikä oli kirjoittajan saanut tuntemaan olonsa tuollaiseksi, mutta koin kyllä suurta sukulaissieluisuutta hänen kanssaan, niin käpristynyt minä olin. Samalla tajusin, että silloinkin on ollut ahdistuksia ja ihan samalla lailla kuin minullakin.

Kaipasin rohkaisua Jumalalta kuten psalminkirjoittaja. Sitten oivalsin yhtäkkiä, että onhan minussakin vielä se leili. Se on ehjä, vaikka on karrelle palanut! Kumpi onkaan tärkeämpi, sisin vai sen kuvitteellinen ulkokuori? Sisimmässäni on Jumalan antama elämä. Eikö se kuitenkin ole se tärkein? Näin Jumalan Pyhä Henki minua johdatteli miettimään. Pikku hiljaa sain ajatukseni taas oikeille raiteilleen. Jumala poisti levottomuuteni ja antoi sisimpääni rauhan. Tunteet, joita olin tuntenut, olivat nekin kuin savu. Ne aiheuttivat huonoa oloa ja melkein tukahduttivat minut, mutta niiden vaikutus kesti vain jonkin aikaa. Sitten ne laantuivat aivan kuin savu haihtuu ilmaan. Vihankin tunne lakkasi. Niin voimakas tunne se kuitenkin oli, että lähtiessään jätti häpeän tunteen. Se oli oikeastaan terveellistä häpeää, eihän ole normaalia vihata. Onneksi vihani oli yleistä vihaa terveyttä kohtaan, se ei kohdistunut kehenkään henkilöön.

Nyt aallonpohjan ohitettuani tajuan selvemmin, että on inhimillistä kokea voimakkaitakin tunteita. Silloin, kun tunteet ohittavat järjen ajatukset, käy siten kuin minulle kävi. Ahdistuin ja näin vain omat ongelmani. Miten onkaan niin, että silloin vaikeudet kasvavat ohi ymmärryksen, kun niitä ei osaa heti purkaa pois sisimmästä? Tiedän, että vastaavanlaista joudun kokemaan myös tulevaisuudessa. Mietin vain, voinkohan ymmärtää joskus tilannettani paremmin ja katkaista ahdistuksen kierteen jo alkuvaiheessa? Seuraava masennuskausi voi kuitenkin olla niin erilainen tähän verrattuna, että huomaan sen vasta sitten, kun itken kurjuuttani. Onneksi minulla on sittenkin toivoa. On Pyhä Henki, joka hienosti ohjaa ajatuksiani oikeaan suuntaan. Minulla on myös mahdollisuus rukoukseen.

Sain nytkin tuoda julki omat katkerat ajatukseni rukouksessa. Sain kertoa Jumalalle, kuinka kovasti ja syvältä minuun sattui, kun elin tätä aallonpohjavaihetta. Koin anteeksiantamuksen kaikista vääristä ajatuksista. Koin puhdistuksen niistä vääristä tunteista, joita olin sisälleni päästänyt. Tajusin, että Jumala on ollut lähellä minua koko ajan. Tietoisuus Jumalan läsnäolosta lohdutti. Ei minulle selvinnyt, miksi sairastan. Eihän sitä tiedä kukaan sairastava. Enkä osaa sanoa, miksi ajatukseni lähtivät laukkaamaan tuota kummallista kehää. Sen tiedän, että tällaistenkin kokemusten jälkeen voin lähestyä Jumalaa. Senkin tiedän, että ainoastaan Jumalan antama vapautus vapauttaa ahdistuksista poistaen itsesyytökset. Ainoastaan Jumalan antama vapautus vaikuttaa puhdistavasti.

-hilkka-