Heinäkuun pohdinta 2013 - Mä suutun kans joskus

Hilkka Rosholmin heinäkuun pohdinta 2013

”Mä suutun kans joskus…

… ja se joskus on nyt!” Näin minä olin kiukuspäissäni nelivuotiaana kuuluttanut koko tuntemalleni

maailmalle eli perheelleni. Oikeudentajuni mukaan minua oli varmaan kohdeltu kaltoin. En muista, minkä syyn takia olin todella suuttunut enkä muista, miten kiukkuni osoitin. Mahdollisesti menin omaan sänkyyni ja vedin peiton päälleni kun halusin olla hetken pois tästä kamalasta maailmasta. Ehkä kävi niinkin, että paluuni tapahtui aika nopeasti takaisin ihmisten ilmoille huomattuani ettei sanoillani ollut mitään tehoa. Kun kukaan ei ollut asiasta eri mieltä, ei minunkaan kannattanut jatkaa vihoitteluani. Sen muistan hyvin, että tuon lauseen kuulin monta kertaa jälkeenpäin kun suutahdin jostain asiasta.

Lapsuudessani onnistuin siis luontevasti palaamaan aina sisarusteni joukkoon, vaikka joku asia tai teko oli minua loukannut niin paljon, että olin kiukustunut. Muut hyväksyivät asenteeni eivätkä ruvenneet väittämään vastaan. Ei siinä tarvittu anteeksipyyntöjä eikä anteeksiantoa, sillä jonkin verran me lapset kaikki suutahdimme toisillemme. Minä muiden mukana kasvoin kuitenkin siihen ettei kaunaa kannettu pitkään. En halunnut menettää yhtään riemullista hetkeä veljieni seurassa. Niissä hetkissä unohdin kaikki pienet loukkaantumisen tunteeni. Olinhan minä tasavertainen taas uusissa kisailuissa. Se meille kyllä varmasti opetettiin, ettemme saa näyttää suuttumustamme vieraisiin ihmisiin. Kaikkiahan pitää kunnioittaa. Niinpä tämäkin asian myötä minä kasvoin silläkin tavoin kiltiksi.

Aikuistuessani huomasin, mistä suuttumiseni toisiin ihmisiin oikeastaan johtui. Suutahdin, kun koin ettei muilla ole edes halua ymmärtää minua tai minun esittämääni asiaa. Se oli enemmän  loukkaantumista, jonka osoitin kiivaalla asiani puolustelulla. Jos vastaus kuitenkin tuli sävyisästi, minäkin tasaannuin ja elämä jatkui normaalina. Joskus suuttumiseni johtui siitä, että toiset eivät mielestäni olleet riittävän nopeasti asiassani mukana ja toimineet heti haluamallani tavalla. Nyt miettiessäni suuttumistilanteitani, olen jopa voinut edellyttää toista sanomattakin tulemaan apuun. Tussahduksiahan siitä on syntynyt puolin ja toisin, kun toisen ajatukset ovat olleet kaukana omistani. Tuo kaikki on ollut itsekkyyttä, mutta onneksi olen jo tasaantunut. 

Nämä sairauteni ovat vaikuttaneet minun rauhoittumiseeni tietysti osittain. Olen joutunut miettimään elämääni uudelleen, kun minusta on tullut nyt todellisen avun tarvitsija. Olen opetellut elämääni suunnitelmallisuutta ja osaan jo kertoa toiveistani etukäteen enkä edellytä keneltäkään ’heti - äkkiä’ -toimintaa niin kuin ennen. Vaaratilanteet ovat aina asia erikseen, koska sellaisissa terveetkin ihmiset saattavat tarvita muiden apua. Nykyään suuttumiseni asioihin on muuttunut enemmän tuskastumiseksi, kun en itse pysty suoriutumaan omista toimistani yhtä ripeästi kuin ennen. Suutahdan mieluummin itselleni ja ihan itsekseni.

Onpa tullut mieleeni asiaa pohtiessani, miksi suuttuisin ihmisille, jotka voivat olla oikeammassa kuin minä. Onko minulle saanut suuttua koskaan ilman että olisin itse siitä suuttunut? Minä olen silloin tehnyt tai sanonut sellaista, joka toista on tuohduttanut. Osaanko ottaa vieläkään toisen suuttumiseen rakentavan kannan ja hyväksyä tilanne enkä räväkästi ala syyttelemään toista? Siitä syntyy riita ilman muuta ja ihmissuhteet kärsivät. Kumpi tällaisessa riitatilanteessa oikeastaan on sen aiheuttaja, suuttuja vai kohde? Molemmathan siinä ovat syypäitä ja riita pitää sopia molemminpuolisesti, että välit palautuvat ennalleen. Aikoinaan kuningas Salomo oli pohtinut tätäkin asiaa ja meille on siitä kerrottu Raamatussa. Salomo oli tullut päätelmään, että sellainen henkilö, joka vihansa salaa, hän valheita puhuu. Salattu viha purkaantuu toisen ihmisen panetteluna  ja parjaamisena. Me saamme tiukan paikan tullen kyllä vihastua, mutta riitatilannetta ei saa jättää sopimatta. Ohjeena on sopiminen  mieluummin heti tai ainakin samana päivänä. Ei pidä jättää riitaa sydämeensä yön yli, sillä silloin viha on jo kätkeytynyt syvemmälle ihmismielen lonkeroihin.

                                                                                                                     -hilkka-