Heinäkuu 2008 - Puhdistavia kokemuksia

Hilkka Rosholm

Heinäkuun pohdinta 2008

Puhdistavia kokemuksia

Meillä suomalaisilla on vettä. Sen käyttöä ei ole rajoitettu ja se kelpaa käytettäväksi sellaisenaan. Monet saavat vetensä vesijohtoverkoston kautta, koska se on asutusalueilla ainoa mahdollisuus. Samaa vettä voimme käyttää juomiseen ja yleiseen käyttöön, esimerkiksi pyykinpesuun. Ennen maaseudulla oli jokaisessa taloudessa ainakin yksi kaivo, josta otettiin sekä juoma- että pesuvesi. Nykyään monissa paikoissa sielläkin on vesijohtoverkosto. Tarvitsemme vettä moneen työhön. Laitamme ruokaa ja tiskaamme. Käymme suihkussa ja saunassa. Siivoamme ja pesemme pyykkiä. Jokaisessa toimessa kulutamme vettä. Näin kesällä me suomalaiset pesemme mattojakin, joko virtaavan veden äärellä tai vesijohtovettä käyttäen.

Kun olen pessyt mattoja, olen miettinyt sitä, kun ainakin ennen mattoja ja niiden raitoja verrattiin elämään. Ehkä se johtui siitä, että mattoja kudottiin kotona ja kuteeksi käytettiin vanhoja vaatteita. Nämä kuteet leikattiin etukäteen kapeiksi nauhoiksi. Samaan mattoon kudottiin siis vanhat lakanat, ikkunaverhot ja pyyheliinat. Siihen kudottiin myös kuteiksi leikatut hameet, paidat ja housut. Sellaisesta matosta sitten kukin tunnisti oman vaatteensa. Matto toi ainakin perheen isoäidille varmasti muistoja eletystä elämästä. Nekin matot pestiin. Ja vaaleat värit kirkastuivat, tummatkin siellä joukossa saivat oman sävynsä, mutteivät olleet niin tummia kuin ennen. Samoin on elämässäkin. Aika kyllä muuttaa muistot, kun tapahtuneita asioita voi katsoa etäältä ja ne näkee eri tavalla, ymmärtää kokonaisuuksina. Huonotkin ajat eli mattojen tummat sävyt tuovat paremmat ajat eli vaaleat sävyt kirkkaammin näkyviin ja molempiin liittyvien muistojen arvon alkaa ymmärtää.

Pesen matot käyttäen juuriharjaa ja mäntysuopaa. Pinttynyt lika tarvitsee aika voimakkaan käsittelyn. Pestyt matot saavat mäntysuopaa käyttäen erikoisen puhtaan tuoksun. Pesen myös paksut työvaatteet mieluiten kesällä, kun aurinko ja tuuli kuivattavat ne aika nopeasti. Mietin joskus pestessäni, mikä työ on aiheuttanut niin paljon likaa työvaatteisiin. Kerran työvaatteita katsellessani tuli mieleeni aika merkillinen asia. Meillä jokaisella on aina jonkinmoinen ”työpuku” päällä, kun täällä elämme. Se on kuin suojavaate, jonka poimuihin haluamme kätkeä todellisen itsemme. Toiset meistä haluavat näyttää vahvoilta ja kestäviltä, varmoina siitä, että oma puku kestää kaikki maailman kolhut. Toiset taas ovat arkoja ja haluaisivat olla niin huomaamattomia, ettei tähän pukuun tulleita tahroja kukaan muu huomaisi.

Niin kuin meidän pitovaatteemme likaantuvat, niin myös jokaisen elämän pukuun tulee samanlaisia tahroja. Sen pinttynyttä likaa yritämme myös tiedostamatta kätkeä, tavallisesti sen lian toiset huomaavat ennen kuin me itse. Niin on minullakin ollut tahroja omassa puvussani. Olen halunnut siistiytyä monta kertaa. Itse en ole omilla voimillani saanut tahroja lähtemään. Olen kokenut todeksi sen, mitä Raamatussa sanotaan: ”Vaikka pesisit itsesi saippualla, vaikka käyttäisit lipeää, jäisi syntiesi lika yhä jäljelle, en voisi olla sitä näkemättä, sanoo Herra Jumala”. Olen miettinyt, miksi elämä on tällaista suojamuurin taakse kätkeytymistä, pakoilua. Onko meistä jokainen jollain tavalla arka näyttämään toisille totuutta itsestämme? Pelkäämmekö, etteivät toiset hyväksy? Hyväksyykö edes Jumala?

Koska uskon Jumalaan, niinpä ajattelin, että voin pyytää Häntä puhdistamaan pukuni. Aloin miettimään, mitä siinä puvussani oikein on, mistä Jumalan pitäisi se puhdistaa. Helppoa se ei ollutkaan, huomasin yllätyksekseni. Siispä melkein pakotin itseni tarkastelemaan likaista pukuani. Ensiksi huomasin, että siihen oli jäänyt muiden aiheuttamia loukkauksia. Samoin siinä oli muiden aiheuttamaa mitättömyyden tunnetta. Siihen olivat jääneet kaikki väärinkäsitykset, joista olin muita syyttänyt. Suurimman tuskan tuotti, kun huomasin, että itsehän minä olin pukuani eniten liannut.

Löysin nimittäin pinttyneen katkeruuden läikän. Se oli melkein reiän tehnyt pukuuni, olin sitä niin hellinyt. Löysin myös kiukun muita kohtaan, kun eivät olleet ottaneet minua tosissaan. Oli siellä vihaakin toisia kohtaan, kun eivät oikealla tavalla osanneet ymmärtää minua, sairasta. Yhtä asiaa en löytänyt, vaikka kuvittelin sitäkin olevan. Pukuni ei ollut tahriutunut siitä työstä, mitä olin Jumalalle tehnyt! Olinhan ollut seurakunnassa erilaisissa töissä, joten olisi se pukuni voinut likaantua siinäkin. Mitä olin siis tuomassa Jumalalle puhdistettavaksi? Koin, että se oli kaikkea muuta kuin olin ajatellut likaisesta elämän puvustani. Kaikki lika oli tavallaan omaa syytäni, ei toisten. Asia oli kyllä hyvä tajuta näin konkreettisesti, koska se oli kuin ponnahduslauta armon uudelleen kokemiseen.

Tämän oivalluksen jälkeen sain tuoda pukuni Jumalan haluamalla tavalla pestäväksi. Sain pyytää anteeksi itsekkyyttäni. Koin anteeksiantamuksen myös kaikesta, mikä oli likaa elämässäni. Lisäksi koin, että Jumala hyväksyy minut tällaisena. Jeesuksen, Jumalan Pojan, työn kautta koskee anteeksiantamus minuakin. Jeesus on Raamatun mukaan ”Jumalan sädehtivä kirkkaus, Hänen olemuksensa kuva ja Hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä Hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin, Jumalan, oikealle puolelle.” Näin Jeesus puhdisti minutkin, käytti vielä lempeää huuhtelua. Tämän pesun kokemaan kutsun jokaisen, joka tuntee elämänsä puvun matkan varrella likaantuneen. -hilkka-