Heinäkuu 2010 - Juurakon Hilkka

Heinäkuun pohdinta 2010. Hilkka Rosholm

JUURAKON HILKKA

Otsakkeen tähän pohdintaan olen saanut Hella Wuolijoen näytelmästä Juurakon Hulda. Huldan juuret olivat kuulemma syvällä suomalaisuuden sinnikkyydessä. Ne juuret muodostivat ehkä oikean juurakon, mihin viittaa hänen sukunimensäkin. Samanlainen jääräpää en koe olevani, vaikka jotain samanlaista meissä onkin. Hulda meni läpi harmaan kiven, jos sellainen tielle sattui. Vaikka näytelmän pääsanoma on muissa asioissa, nämä kaksi asiaa, juurakko ja harmaat kivet, ovat jääneet mieleeni Huldasta.

Minkälainen minun juurakkoni sitten on? Sukujuureni ovat Huldan tavoin suomalaisuudessa. Se on lähtökohta, josta siitä juurakkoani on hyvä ollut lähteä kasvattamaan. Suurin osa perusjuuristani on todella omasta lapsuudenkodistani lähtöisin. Vanhempieni tavasta suoda lapsilleen mahdollisuus kouluttautumiseen olen erittäin kiitollinen. Myös kristillisyys oli mukana elämässäni lapsesta asti. Tavallaan siis kasvoin Jumala-uskoon. Minulla elämän peruspuitteet ovat olleet lapsesta asti paremmin kuin näytelmän Huldalla. Mitä ja miten juuret oikein vaikuttavat kasvamiseen ja niitten kivienkin kohtaamiseen elämässä yleensä? Sen verran juuret alkoivat kiinnostamaan minua, että katselin kasviopista mitä juurista oikein kerrotaan. Juuri on kasvin lehdetön, tavallisesti maanalainen osa, joka kiinnittyy varteen ja kasvaa kohtisuoraan alaspäin. Juuren päätehtävät ovat veden ja ravinteiden nostaminen kasville sekä kasvin paikallaan pitäminen. Juuriston muodostavat pääjuuri ja lisäjuuret. Jokaisen juuren päässä on suojaava juurenhuntu, joka varmistaa juuren kasvamisen ja maahan tunkeutumisen. Se on yleensä ihmissilmälle näkymätöntä. Nuoren kasvin kasvu alkaa vasta juurten kehityttyä.

Näinhän se onkin, myös ihminen tarvitsee jonkinasteisen juurten kehittymisen, että voi alkaa kasvamaan. Itse kasvua ei voida ihmisessä nähdä, mutta muutoksen kyllä huomaa. Kun nuorempia sukulaisia näkee harvemmin, muutos kehityksessä saattaa olla valtava ihan kahden tapaamiskerran välillä. Niin minäkin aikoinani kasvoin ja kehityin. Kouluni kävin niin kuin muutkin meidän perheessä. Opiskeluvaiheessa myös kaipuuni Jumalan puoleen vain kasvoi. En varmaan itsekään osannut kaipuutani tarkkaan eritellä. Sen tiesin, että jotain minulta puuttui. Sitten tuli päivä, jolloin kuulin selkeän sanoman Jeesuksesta, Hänen ristinkuolemastaan meidän tavallisten ihmisten syntien takia. Tajusin, että Jeesus on vastaus kaipuuseeni päästä lähemmäs Jumalaa. Yksin omassa voimassani minun uskoni ei tulisi koskaan muuttumaan. Uskoontulo oli kohdallani vaikuttava kokemus. Silloin aikaisemmin ihmetystä herättäneet Raamatun kohdatkin aivan kuin loksahtivat paikoilleen. Näin on Jumala viisaudessaan nähnyt hyväksi toimia. Varmasti tämä on ollut ainoa riittävä tapa, koska ainakin minun sisimpäni koki sellaisen vapautuksen, etten olisi etukäteen voinut milloinkaan kuvitella. Sain kokea varmuuden elävästä Jumalasta. Jälkeenpäin ajatellen palasin juurilleni. Pääsin sellaiseen Jumala-yhteyteen, johon ihmiset on tarkoitettu. Uskosta muodostui pääjuuri elämääni. Aikaisemmat hyvät juureni nivoutuivat tähän pääjuureen ongelmitta. Huonot juuret tappelevat vieläkin olemassaolostaan. Usko alkoi myös pitää minua pystyssä.

Entä sitten ne harmaat kivet, joita olen kohdannut? Onhan niitä vastoinkäymisiä elämässäni ollut ihan samalla tavoin kuin muillakin. Työnteolla ja myönteisellä asenteella olen eteenpäin mennyt. Sinnikkyydellä suoritin kouluni, ei oppi tarttunut lukematta. Opiskelukin sujui ja töitä minulla on aina riittänyt. Jotenkin pääsin jo sellaiseen tunteeseen, että kyllä minä tässä maailmassa pärjään. Sitten tuli se järkälemäinen harmaa kivi eteeni, tämä ms-tauti. Diagnoosi tuntui kovalta vastaanottaa. Piti hakea keinoja käsitellä tilannetta, koska olin siihen asti elänyt aika terveenä. Tiesin taudista jotain, koska veljeni oli sairastanut silloin samaa tautia jo jonkin aikaa. Tiesin myös, että tämän harmaan kiven läpi en pääse, se kun on tullut jäädäkseen kulkemaan alati mukanani.

Onkin aina tärkeää elämässä, että hyväksyy tosiasiat kohdallaan. Hyväksyen senkin, että on rajallinen ihminen, voi alkaa pikku hiljaa kokoamaan elämäänsä tällaisen sairauden kohdatessa. Pieni kuolemahan parantumaton sairaus on, kun se kohdalle sattuu. Pieniä kuolemia ovat olleet minusta myös ne kaikki pahenemisvaiheet, jolloin normaaleja taitojani on kadonnut. Luopua ja taipua on ollut minun arkielämäni suurin oppi. Olen oivaltanut, että nämä vaikeudet käydään läpi vain tässä maallisessa ruumiissani. Henki minussa on aivan sama kuin ennen sairastumista. Selkeämmin koen, että olen kahden maan kansalainen. Juureni ovat täällä maassa, mutta sisimmässäni on yhä enenevä taivaskaipuu. Tällä hetkellä olen tasapainossa itseni kanssa. Uskon pääjuuri Jeesus ravitsee minun henkeäni Raamatun sanoin, kun kehoni heikkenee. Hän on luvannut, ettei jätä minua, mitä sitten joudunkaan vielä kokemaan. Siitä kiitollisena

-hilkka-